Kansanterveysohjelman tavoitteena aktiiviset kansalaiset

Terveydenhuollon ja väestön terveyden ohjaaminen tapahtuu useilla yhteiskunnan tasoilla. Kansainväliset suositukset ja ohjelmat (WHO, OECD) sekä Euroopan Unionin ja kansallisen tason lainsäädäntö velvoittavat viranomaiset ja muun julkisen sektorin, niin alue- kuin paikallistasollakin, koordinoimaan toimintaa lain edellyttämällä tavalla. Kysymys kuuluukin tuntevatko luottamushenkilöt ja ammattilaiset riittävästi lainsäädäntöä ja laatusuosituksia, jotta väestön terveydentilan seuranta velvollisuus täyttyy?

Lainsäädäntö velvoittaa  kuntia ja sairaanhoitopiirejä seuraamaan alueellaan asuvien ihmisten terveyttä ja hyvinvointia sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Terveysseurannassa on huomioitava väestön terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä toimenpiteitä ja näistä toimenpiteistä kuntien tulee tehdä raportti, eli hyvinvointikertomus tilastoineen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hyvinvointikertomusta harva ammattilainen tai luottamushenkilö lukee ja näin kokonaisuus väestön terveyden edistämisestä hämärtyy. Lainsäädännössä on onnistuttu, mutta ontuuko toteutus?

 

  Kuka määrittelee kuka on terve ja kuka sairas?”

 

Raja terveiden ja sairaiden välillä on mielivaltainen ja sopimuksenvarainen. Kuka määrittelee kuka on terve ja kuka sairas? Yksistäänkö lääkäri? Se mitä pidetään sairautena, riippuu siitä, kuka tarkastelee tilaa. WHO jakaa sairas-terve käsitteen kolmeen malliin, positiiviseen, funktionaaliseen ja biolääketieteelliseen. Erottelu on selkeä ja ymmärrettävä. Sairauden ehkäisyn kolmen vaiheen (primaari, sekundaari ja tertiaari preventio) tunnistaminen auttaa hahmottamaan keinojen löytymistä. Meidän tulisi nähdä kansanterveyden rooli tulevaisuudessa enemmän funktionaalisesta toimintakykyä edistävästä näkökulmasta, jossa kansalaiset nähdään aktiivisina toimijoina. Kansalaisille on uskallettava painottaa, että sairaalla on velvollisuus hankkiutua hoitoon ja edistää omaa paranemistaan, jos kerran yhteiskunta maksaa hänen hoidostaan.

Sairauksia pyritään estämään ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä. Tällaisia toimenpiteitä ovat muun muassa seulonnat. Terveydenhuollon päätöksenteossa on aina huomioitava arvojen mukainen toiminta. Seulontojen etiikkaa mietittäessä on syytä kysyä, ovatko seulonnat oikeudenmukaisia, tasa-arvoisia, minivoivatko seulonnat kärsimyksiä, voiko asiakas itse päättää seulontaan menosta eli toteutuuko itsemääräämisoikeus ja edistävätkö  seulonnat elämän säilyttämistä.

Seulontojen ennaltaehkäisevä merkitys on tärkeä, mutta että niitä kohtaan esitetty kritiikki terveydenhuollossa on lisääntynyt kasvaneista kustannuksista johtuen. Seulontatestien tulisi olla yksinkertaisia, edullisia, spesifisiä ja sensitiivisiä. Voidaanko katsoa, että jos testauksesta aiheutuu henkistä kärsimystä, pelkoa, ahdistusta ja jopa syyllisyyttä testattaville, sitä ei pitäisi tehdä? Terveyspalvelut tulee voida toteuttaa määräajoin ja sairauden esiasteelle tulee voida tehdä jotain. Katsotaanko siis, että jos sairaudelle ei voida mitään, hoitoakaan ei tule antaa, koska se lisää kustannuksia? Tällaista yhteiskunnallista keskustelua tulisi olla enemmän ja keskustelun avaajana voisi nimenomaan toimia akatemia sektori tieteelliseen näyttöön pohjaten.

On uskallettava kyseenalaistaa kansallisten seulontaohjelmien merkitystä. Asiaa voisi pohtia arvopohjaan nojaten. Voisimme esimerkiksi pohtia, onko tasa-arvon kannalta oikein, että tällä hetkellä seulonnat ovat pääsääntöisesti naisille kohdennettuja. Onko tarpeen perustaa Kansallinen seulontakeskus kuntien sirpaleisesta seulontakäytännöistä johtuen? Voidaan siis kyseenalaistaa, toteutuuko oikeudenmukaisuus maantieteellisesti, jos kuntien asukkaat saavat seulontapalveluita eriarvoisesti? Jatkuvat, toistuvat testaukset ovat kansantaloudellisesti kallista ja sopiikin kysyä onko saavutettu hyöty ja vaikuttavuus kansantaloudellisesti hyvä ja toteutuuko elämän säilyminen testauksen seurauksena. Laajempi yhteiskunnallinen keskustelu tulevaa sote-uudistusta ja hallitusohjelmaa ajatellen on välttämätön. Keskustelua on lisättävä myös siitä, miten pientä riskiä hoidetaan, kun hoitokäytännöt muuttuvat nopeasti?

  Mikä tänään on kiellettyä, huomenna suositellaan jo suonensisäisesti otettavaksi.”

 

Voisi todeta terveyssosiologian emeritusprofessorin Markku Myllykankaan tapaan ”mikä tänään on kiellettyä, huomenna suositellaan jo suonensisäisesti otettavaksi”. Kuka määrittää pienen riskin, sillä toiselle samainen riski on iso ongelma toiselle vain asia, joka on hoidettava pois päiväjärjestyksestä Kansalaiset kohtaavat alati muuttuvia terveysneuvoja ja joutuvat pohtimaan mediasta saamansa tiedon luotettavuutta. Jokainen myös kohtaa elämänsä eri vaiheissa erilaisia pieniä vaivoja, mutta kyse on pitkälti siitä, miten ne tunnistetaan, miten niihin asennoidutaan ja miten pieniä riskejä hoidetaan? Usein puhdas ”terve maalaisjärki” siitä, mikä on itselle hyödyksi toimii mainiosti.

Jatkuvat muutokset keholle saattavat olla haitallisia, joten tasapainoisesti rytmittyvä elämä, joka on yksilöllinen, on usein paras lääke. Siksi vastuun ottamista omasta terveydestä tulisi painottaa ja kannustaa kansalaisia etsimään toimivia keinoja. Terveyskasvatus ja syyllistäminen eivät ole useinkaan toimivia keinoja. Terveydenhuollon toimintamme viittä keskeistä arvoa ja terveydenhuollon päämääriä tulisi julkisuudessakin painottaa enemmän, jotta kansalaiset tietäisivät päätöksentekoon liittyvistä eettisistä tavoitteista.  Terveydenhuollon arvot ja päämäärät ohjaavat keskustelua siihen, miten ns pientä riskiä on hoidettava?

Terveydenhuollon kustannusten kiihtyvästä kasvusta johtuen hyvä ja terve suuntaus, että on yhteiskunnassamme aloitettu keskustelu ihmisten vastuusta oman terveyden suhteen. Nyt näyttää vallitsevan käytäntö, jossa yksilöillä on vapaus ja yhteiskunnalla vastuu. Tätä ei yhteiskuntamme kestä.

Terveydenhuollossa johtavana periaatteena on se, ettei sairas henkilö ole vastuussa omasta tilastaan eli niin sanotut ”itseaiheutetut” sairaudet, kuten alkoholismi ei oikeuta terveydenhuollon ammattilaisia moralisoimaan sairaudesta kärsivää henkilöä, vaan häntä on hoidettava samojen sääntöjen mukaan kuin muita sairaita. Useat kansalaiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että moralisoinnin välttäminen on yhä haasteellisempaa elintapasairauksien kiihtyvän lisääntymisen myötä. Ihmisillä on suuri mahdollisuus vaikuttaa terveyteensä. Vaikka ihmisellä olisi haitalliset geenit ja epätoivottava ympäristö, on aina niitä, jotka pyrkivät löytämään keinoja ehkäistä haitallisuudet ja lisätä omaa elinvoimaansa ja toimintakykyään.