Nykyinen suomalainen sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitus perustuu ns monikanavarahoitukseen, jossa päävastuun ovat kantaneet valtio (24%), kunnat (38%) ja kotitaloudet (18%). Muita rahoitusmalliin liittyvät toimijat ovat Kela (14%), työnantajat ja työntekijät (3%) sekä vakuutusyhtiöt (3%). Monikanavarahoituksen yhtenä suurimmista haasteista on ollut sen sirpaleisuus, joka on johtanut osaoptimointeihin ja kansalaisten eriarvoiseen asemaan. Sote- ja maakuntauudistuksen valmistelun edetessä myös nykyinen monikanavarahoitus muutetaan kuuden rahoituslähteen mallista kahden rahoituslähteen malliin. Jatkossa rahoitus järjestäjätasolle varmistetaan valtion rahoituksella sekä asiakas- ja käyttömaksuilla. Tuottajille on hallituksen esityksessä ehdotettu maksettavaksi korvaukset ns kapitaatiojärjestelmän mukaisesti.

Hallituksen linjauksissa rahoitusvastuu siirtyy kunnilta valtiolle eikä kunnilla ole enää jatkossa merkittävää vastuuta sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksesta. Valtionosuusjärjestelmä, joka on ollut voimassa vuodesta 1993 alkaen uudistuu. Sen myötä uudistetaan verotusta ja kuntien peruspalvelujen valtionosuusjärjestelmä. Kuntien tuloja on tarkoitus alentaa saman verran kuin kunnilta siirtyy tehtäviä maakunnille. Kunnallisveron ja yhteisöveron tuottoa alennetaan. Kaikkien kuntien kunnallisveroprosentteja alennetaan tämän hetken arvion mukaan 12,47 prosenttiyksiköllä. Vastaavasti valtion verotusta kiristetään, koska valtio rahoittaa maakuntien tehtävät. Hallituksen linjausten mukaisesti uudistus toteutetaan siten, että työn verotus ei kiristy eikä kokonaisveroaste nouse Valtionosuuksien vähentäminen ja kunnallisveron alentamisesta aiheutuvia muutoksia rajoitettaisiin valtionosuusjärjestelmään sisällytettävällä pysyvällä määräytymistekijällä ja valtionosuusjärjestelmämuutoksen tasauksella.

Vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteen uudistuksen monet yksityiskohdat ovat jo pitkälle mietittyjä, palveluntuottajille maksettaviin rahoituskorvauksiin liittyy vielä osittain epävarmuutta. Hallituksen esityksessä valtaosa tuottajien saamista korvauksista perustuu ns. kapitaatiomaksun eli asiakasmäärän perusteella tuottajille maksettavan tarve- tai riskivakioidun kiinteän maksun kautta. Kapitaatiomallissa palveluntuottajille maksettavat korvaukset ovat sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen yksi keskeinen elementti.

Kortelaisen ja kumppaneiden Lääkärilehden numerossa 23 vuodelta 2017 pohdittiin hyvin kapitaatiomallin haittoja ja etuja ja sitä miten eri haittoja voitaisiin minimoida. Kapitaatiojärjestelmässä tuottajille maksetaan kiinteä korvaus kustakin asiakkaasta tiettynä ajanjaksona (esim. kuukausi tai vuosi). Kiinteä korvaus pohjaa tarve- tai riskivakioituun laskelmaan. Kapitaatiojärjestelmässä tuottajat ovat vastuussa potilaan hoidon kustannuksista ja niihin liittyvistä riskeistä. Hallituksen lakiesityksen mukaan vähintään 2/3 suoran valinnan tuottajien rahoituksesta perustuisi kiinteään kapitaatio korvaukseen, mutta maakunta voisi asettaa kapitaatio-osuuden vähimmäistasoa suuremmaksi ja näin kapitaatiomallissa tuottajia kompensoidaan riskin kantamisesta.

Asiantuntijoiden mukaan kapitaatioasteen ollessa korkeampi tuottajien saamasta rahoituksesta suurempi osa tulee kiinteän korvauksen kautta esimerkiksi suoritepohjaisen rahoituksen (fee-for-service) sijaan. Verrattuna suoritepohjaiseen rahoitusmalliin kapitaatiojärjestelmä nähdään poikkeuksetta parempana vaihtoehtona kustannusten hillitsemiseksi. Yleisesti katsotaan, että kapitaatiojärjestelmään liittyvän riskivakioinnin tulisi pohjautua yksilökohtaiseen aineistoon, jotta aluetason tarjonta- ja tuottavuustekijät eivät vääristäisi arvioita todellisesta yksilötason tarpeesta. Riski potilaiden valikointiin on merkittävä myös rakenteilla olevassa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa.

Kapitaatiomallin etuina voidaan pitää selkeää korvausjärjestelmää ja kustannuksia hillitsevää mallia. Tutkimuksissa on osoitettu, että säännöllisesti tuottajille esimerkiksi kerran kuussa, neljännesvuosittain tai vuosittain maksettavat kiinteät maksut hillitsevät kustannuksia paremmin, kuin esimerkiksi suoritepohjaisessa järjestelmässä. Tutkimuksissa on osoitettu, että mitä suurempi osuus rahoituksesta tulee kiinteään korvauksen muodossa, sitä vähemmän kustannuksia aiheuttavia suoritteita tai palveluita tuotetaan. On katsottu myös, että korkeampi kapitaatioaste kannustaa tuottajia tarjoamaan enemmän ennaltaehkäisevämpää hoitoa, joka vähentää potilaan tulevia terveydenhuollon kustannuksia alhaisemman hoidon tarpeen vuoksi

Kapitaatiomallin haittoina voidaan pitää liian selektiivistä asiakasvalintaa eli keskitytään asiakkaisiin, joista saadaan suurin mahdollinen korvaus pienimmällä mahdollisella palveluiden tuottamisella.  Suuri kapitaatio-osuus voi kannustaa tuottajia kilpailemaan asiakkaista, joiden keskimääräiset hoitokustannukset ovat korvauksiin nähden mahdollisimman pienet. Suurena pelkona on, että tuottajat siirtyvät alueille, joissa on pääasiassa hyvätuloisia ja terveempiä ihmisiä. Lisäksi pelkona on, että kapitaatiomalli kannustaa tuottajia kustannustehokkuuteen, siten, että pyritään tuottamaan perustason toimenpiteitä tuottajan katteen kasvattamiseksi ja näin valikoidaan potilaita, jotka tarvitsevat van perustason palveluita ja jätetään paljon ja kalliita hoitotoimenpiteitä tarvitsevat potilaat julkisen sektorin hoidettavaksi. On havaittu, että korkea kapitaatioaste kannustaa tuottajia kermankuorintaan. Korkea kapitaatioaste kannustaa säästämään kustannuksissa esimerkiksi vähentämällä potilaille annettujen palveluiden ja suoritteiden määrä ja saattaa jopa heikentää palvelujen laatutasoa.

Kapitaatiomallin haittoja voidaan vähentää riski- ja tarve vakioinnin avulla. Riskivakiointi voidaan huomioida erilaisten potilasryhmien hoitokustannusten odotettavissa olevia eroja, vaikka kustannusten ennustaminen yksilötasolla on haastava. Hyvin toteutettu riskivakiointi voi vähentää kannustimia kermankuorintaan ja ylläpitää tuottajien kannustimia kustannussäästöihin. Riskivakiointi voi perustua joko alue- tai yksilötason tietoihin. Tärkeää on huomioida sekä demografiset että sosio-ekonomiset tekijät riskivakiointia laskettaessa

Pääsääntöisesti ollaan sitä mieltä, että riskivakiointi tulisi pohjautua yksilökohtaiseen aineistoon, jotta aluekohtaiset tarjonta-, ja tuottavuustekijät eivät vääristä yksilötason todellista tarvetta. Korkeampi maksu voi kannustaa tuottajia tehokkaampaan toimintaan ja ohjaa tuottajat pitämään säästyneet rahat itsellään. Haasteista huolimatta sote-uudistuksen suunnittelun lähtökohtana tulee olla se, että kapitaatiorahoituksella ja siihen liittyvällä riskivakioinnilla voidaan ohjata tuottajien toimintaa asetettujen tavoitteiden suuntaan.